Syksyn SNY-kierros starttasi

Tänään tuli postissa kirjekuori. Nopeaa toimintaa Snyltäni. Kortti ja ekstrana magneettinen kirjanmerkki, aikasta suloinen etten sanoisi. Kiitos kovasti Snyni.

Ja kortti todella osuva. Tekstinä: Ystävyys alkaa hetkellä, johon kuuluu sanat: "Mitä! Sinäkin? Luulin olevani ainoa!"
Ja nalleilla neuleita yllä. Ja uskon kyllä sinun keksivän mielenkiintoisia juttuja minulle. Nyt täytyy sanoa, että ihan meinaa iskeä malttamattomuus odotellessa...

Juokseminen onneksi vie aikaa ja kun nyt innostuin tuosta Öjbergetistä treenipaikkana oikeen urakalla. Tiistaina käytiin miehen kanssa yksissä tuumin vetämässä ja ihan huikea huomata, että mä juoksin ylös asti kuus kertaa putkeen ja kaiken huipuksi viimeisenä vetona sen ihan jyrkimmän rinteen joka ei muuten ole ihan helppo. Ja vieläkin olis jaksanut, mutta maltti pysy ja sitten päätettiin mennä vielä kolmen kilsan pururata lenkki loppuverryttelyksi... Eipä tarvii siellä enää pururadalle lähteä juoksemaan, tosi huonossa kunnossa paikotellen ihan mutaa ja sitten loppuhuipennuksena.... Satuin kattomaan just alaspäin ja vähän väistin ku katoin, että sammakko hyppii jaloissa... ei vaa ollu sammakko, kyy joka yritti purra jalasta (sammakon loikka siis olikin kyyn hyökkäys). Ei onneksi onnistunu mut ei paljo tee mieli tuolla juosta kun siellä niitä kuulemma saa väistellä pururadalla. Toisekseen tässä jo alkaa miettiä, että pitääkö alkaa kuljettaan kyypakkausta juoksuvyössä, kun aina uusia juoksumaastoja testatessa tulee melkeen juostua kyyn päälle.

Neulominenkin taas alkanut maistua enemmän ja tässä pikkuhiljaa alkaa valmistua muutamia noista monista keskeneräisistä. Yksi huivi tippui puikoilta, tässä vaan mietin, että pingotanko vai enkö... molempi parempi tässä tapauksessa. Se kesähuivi kyllä edelleen odottaa sitä omaa pingotustaan, hih ens kesäksi siis tulossa se huivi.

Nyt pitäisi suunnata nukkumaan... sikäli mikäli tämä äiti saa nukuttua... esikoisella on meinaan ensimmäistä kertaa yökoulu. Vaikka kuinka yritän järkeillä, että onhan esikoinen yöpynyt monessakin paikkaa ilman meitä niin siltikin tämä jotenkin jännittää. Vaikka esikoinenkin kyllä myönsi vähän jännittävänsä, mutta totesi heti perään että hyvällä tavalla. Mihin se aika menee kun noista lapsista tulee hujauksessa niin isoja?