Kiitos ja hyvää matkaa rakas ystäväni!

Muistan sen päivän, kun sinä tulit elämääni. Se oli perjantai syyskuussa 1997. Olin saman viikon keskiviikkona muuttanut ensimmäiseen omaan kämppään. Siitä asti olet kulkenut vierelläni, vaihtanut kaupunkia mukanani pari kertaa. Ollut tukena ja turvana, kuten minäkin sinulle. Minuun olet turvannut pahassa olossasi. Pyysin sinua antamaan minulle jonkin merkin kun on liian paha olla, sen sinä annoita minulle viime päivinä ja minun oli tehtävä raskas päätös ja raskas matka kanssasi. 

Nyt tiedän sinulla olevan hyvä olla, ei enään kipuja. Suru on suunnaton ja minusta puuttuu palanen, sinä otit sen mukaasi tähtimatkallesi. Kuitenkin samaan aikaan on helpottunut olo, sinä et kärsi.

Olit kuningatar. Tiesit miten poseerataan kameralle. Olit niin monessa mukana, osallistuit lähes kaikkeen. Ensimmäisessä kodissa kävit kanssani myös suihkussa. Siellä oli vain verho, kun myöhemmin on ollut kaappeja joissa et tykännyt käydä. Olit myös kova leikkimään vedellä ja siinä ei haitannut oma kastuminen. Olithan tässäkin kodissa aina suihkussa kun joku meistä oli siellä käynyt.

Muistan kuinka hait tarvittaessa turvaa minusta. Kun olit leikkauksen jälkeen kipeä, nukuit kainalossani yöt. Aina olit vastassa kun tulin kotiin. Olit todellinen kaunotar.

Viime aikoina tarkkailin sinua ja huomasin muutosta huonompaan, silloin pyysin sinulta merkkiä kun on aika. Eilen vielä sain kuvia sinusta kauniina, sain kuvaan myöskin oman tapamme olla, sinun otsasi minun leuan alla.

Tänään oli aika tehdä viimeinen matka. Sinä tiesit senkin, tiesit koska on aika lähteä ja kävelit kantokoppaan itse. Vielä viimeisen kerran näytit kipakan luonteesi ja sähähdit nukutuspiikistä kunnioitettavasti. Sitten saimme esikoisen kanssa silitellen saattaa sinut ikuiseen uneen, kivuttomaan turvasatamaan. Kiitos kaikesta rakas ja hyvää tähtimatkaa Muru.

Niin, tänään oli aika ja Rompun elämänlanka katkesi, kuten esikoisemme asian on viime aikoina ilmaissut. Eilen aamulla vain tiesin, että nyt on aika luopua, etten halua rakkaani kärsivän. Töiden jälkeen soitin eläinlääkäriin ja tänään oli viimeisen matkan aika. Huomenna menemme anoppilaan hautamaan ystävämme. Esikoisen kanssa on asiasta puhuttu jo viime syksynä, että joudumme päättämään itse sen päivän. Ensi reaktio häneltä oli eilen karjaisu: voi jum****ta ja nyrkin iskeminen pöytään. Itkun jälkeen hän oli itsekkin samaa mieltä, päätös on Rompun parhaaksi, emme halua kipuja enempää hänelle. Esikoinen myös halusi lähteä mukaani ja sen hänelle sallin. Voin sanoa, että varmasti auttaa häntä surutyössä, oli todella ihana eläinlääkäri ja osasi selittää mitä tapahtuu esikoiselle hienosti.

Romppu todellakin antoi minulle merkin koska on aika. En voi sanoa mikä se merkki oli, mutta eilen vain tiesin merkin saaneeni. Eilinen ilta hemmoteltiin urakalla Romppua ja tänään kun tulin töistä laitoin katokopan valmiiksi. Juuri ennen kuin sanoin miehelle ja pojille, että on aika sanoa hyvästit käveli Romppu itse koppaan. Ehkä siksikin olen kuitenkin helpottunut, Romppu kertoi näin minulle tämän olevan oikea hetki. Suru on kova ja itku tulee vähän väliä, palanen minua meni Rompun mukana, onneksi kauniit muistot jäi ja tieto, että koko aikuiselämäni aikaisen kumppanin ei tarvinnut kärsiä, kykenin päästämään ajoissa.

Käsitöistä on kuvia ja kuvaamattomia ja on ollut tarkoitus postata, mutta nyt sitten tulikin muistokirjoitus ensin.