Perjantain piristys

Nyt ei ole mitään valmista. Parin viime päivän rojekti on naulattuna... siis pingotettuna, että huomenna ainakin se sitten. Mutta oli pakko tulla kertomaan. Tänään oikeen rinta paisui ylpeydestä. Esikoinenhan siis kulkenut koulumatkan yksin heti toisesta päivästä lähtien. Tänään kun hain juniorin hoidosta, esikoisen viime vuotinen hoitaja kertoi, että on nähnyt esikoisen useampana aamuna koulumatkalla.
Tuossa matkalla on yhdet liikennevalot, se vilkkain risteys. Valoissa ollut itse autolla, kun poitsu mennyt siinä. Pysähtyy kuulemma aina punaisiin, katsoo tarkkaan valoja ja kun vaihtuu vihreä, katsoo tarkasti vielä, että varmasti autot ovat hänet huomanneet ja ylittää reippaasti. On kuulemma ihan iso poika verrattuna eskarin aikaan. Siis todellakin mummilassa harjoiteltu liikkuminen oli tosiaan hyväksi.

Ja kyllä, heti kotiin tultuamme juniorin kanssa pyysin esikoisen luokseni, halasin ja kerroin mitä olin kuullut ja kuinka ylpeä olen. Oikeasti tuli äidillä tippa linssiin. Onhan selvää, että kun me olemme yhdessä harjoitelleet ja hän joutunut edellä menemään ja näyttämään kuinka toimii, on toiminut oikein. Mutta nyt on taatusti varmaa että poika toimii yksinkin juuri kuten pitää. Kerroin myös hoitajalle, että tämä oli tosi ihanaa kuulla ja että poika saa kehut ja tiedon kuka hänet on nähnyt.

Juniori taas... taitaa ottaa koville, että isoveljellä onkin nyt enemmän omia kavereita, jotka käyvät täällä tai hän heidän luonaan. Esikoisen koulun alettuahan mies oli pari viikkoa vielä kotona. Esikoisen ollessa koulussa, he touhusivat kaikkea ns. kivaa. Tätä on vaikea itsekkään uskoa, mutta tänään vielä vahvistui epäilys. Eli eilen oli juniori heti aamusta valittanut korvaa ja kurkkua, jäi siis kotiin ja minä menin hänen kanssaan töistä kotiuduttua lääkäriin. Ei ollut korvissa mitään ja takaisin kotiin päästyä meno oli todella vauhdikasta, ei tietoakaan että olisi kipeänä. Kun sanoin, että huomenna (tänään siis) on hoito päivä, alkoi taas olla kipeänä vähän joka paikasta. Aamulla oli ihan normaali itsensä, joten hoitoon meni. Mutta kun hain hoidosta ja hetki oli oltu kotona, oli taas kuulemma kipeä. Kun kerroin, että sitten ei voi huomenna mennä salibandyyyn (alkoi viikko sitten ja on aivan innoissaan siitä), niin ei ollutkaan enää laisinkaan kipeä. Itsekkin olin hyvin epäuskoinen ensin, että voiko oikeasti ensi kuussa neljä täyttävä poika tajuta tehdä noin, mutta kun hänen touhujaan olen tässä pari päivää seurannut, niin olen varma, että voi. Ja kun tosiaan hoksasin tänään vielä tuon parin viikon jakson, niin johan kirkastui. Uskomatonta mutta totta. Kerrottakoon vielä, että juniorilla on ollut putket korvissa ja ennen putkitusta korvatulehduksen huomasi vasta kun tärykalvo puhkesi ja märkä alkoi valua korvasta, ei siis ollut mitään oireita ennakkoon.

Näin siis meillä, eilen ja tänään. Oikeen hyvää viikonloppua kaikille!